Hei taas,
Sarjassamme pilkahduksia historiasta. Mietin tuossa illalla kuusenkerkkiä kerätessäni, että mikä se tässä luonnossa ja itse tekemisessä niin viehättää? Lapsena ja nuorena luonto oli ”liian lähellä”, enkä osannut antaa sille niin suurta arvoa kuin nykypäivänä. Muutin kotoa 17-vuotiaana, koska koin elämäni olevan helpompaa ja parempaa yksin rivarissa asuessani. Edesmennyt mummoni ei antanut rauhaa lukea koeviikkoja varten, kun en tehnyt mitään ”oikeaa työtä” tuona aikana. Hän patisti koko ajan milloin mihinkin pihahommaan, leivontaan tai muuhun käytännöntyöhön. Muistan raahanneeni mustikkaämpäriä hartiat kyyryssä itikoiden ympäröimänä ja kyselleeni mummulta, eikö millään voitais jo lähteä kotiin. Vastaus oli aina sama ”sitten kun ämpäri on täynnä”. Niin sitä sitten kerättiin mustikat ja puolukat talven varalle, samalla koko ajan niitä näitä jutellen. Nyt myöhemmin ymmärrän, että nuo mummun ”niitä näitä” puheet ovat tärkeä osa sitä osaamisen pohjaa minkä hän minulle jo lapsena loi. Olen monesti harmitellut, kun en kuunnellut niin tarkalla korvalla kaikkea, painanut mieleeni jokaista yksityiskohtaa. Hän opetti luonnosta, maastosta ja ympäristöstä, kasveista ja eläimistä, leipomisesta ja ruoanlaitosta, käsitöistä, historiasta…käytännössä kaikesta, mitä Luonnon Syli edustaa nyt.
(alla kuvassa poikani puolukkaretkellä 2013)
Aune-mummu oli aikaansa edellä tai ainakin näin jälkiviisaana sanon, että hän ymmärsi mikä on tärkeää. Hänelle puhdas ruoka oli sydämen asia, josta hän ei tinkinyt edes viimeisinä vuosinaan. Kotiruoka pääosin itse kerätyistä/metsästetyistä/tuotetuista raaka-aineista oli itsestäänselvyys. Muistan kuinka lapsena serkkujen kanssa naurettiin, kun hän esitteli ostaneensa ”erikoista herkkua”, meidän mielestämme ihan jokapäiväistä paahtoleipää. Hän ei vaan yleensä ostanut kaupasta leipää, vaan teki kaiken itse. Se koitui myös todennäköisesti hänen kohtalokseen, kun menehtyi kesken ruisleivän leivonnan, toinen käsi taikinassa. Lähti kirjaimellisesti saappaat jalassa, niin kuin maatalonemäntänä todennäköisesti toivoikin. Liekkö jo silloin 2011 ollut jotain johdatusta pelissä, kun ainoa perintö mitä mummulta halusin, oli puinen taikinakiulu. Ei ollut tietoa sukupolvenvaihdoksesta tilalla, saati Luonnon Sylistä, eihän minulla ollut edes leivinuunia!
Luovuuteni on periytynyt varmaan mummun puolelta. Hän kirjoitti ja lausui runoja, maalasi ja teki käsitöitä, valokuvasi, kirjoitti muistelmia ja keräsi historiantietoa. Löysin vastikään hänen kauniilla käsialallaan kirjoittamia runoja. Voisin myöhemmin julkaista täällä blogin puolella jonkun tekstin teidänkin iloksenne? Aune käytti luovuuttaan oikeastaan joka asiassa. Lapselle parhaiten mieleen on jääneet täytekakut. Kun mummun ja papan puolella oli tarjolla täytekakkua, oli luvassa jännitystä. Koskaan ei tiennyt millainen kakku siellä pöydässä törötti. Muoto oli milloin suorakulmio, neliö tai ympyrä ja makuyhdistelmät heh…ne ne vasta olivatkin! Ei sieltä makean kakun välistä mitään silakoita löytynyt, mutta kuitenkin yleensä vähintään yksi ainesosa joka ”ei kuulunut” kakkuun perinteisen käsityksen mukaan. Hyvältä se silti maistui, vaikka niille leipomuksille saattoi ensin ajatuksen tasolla nenäänsä nyrpistää.
Luonnonyrtit olivat mummulle tuttuja ja hän opettikin kasveilla kaikkea haavanhoidosta hemmottelujalkakylpyihin. Muistan edelleen sen tuoksun, mikä jalkakylvyssä lämmenneistä kasveista lähti navetan porraskivellä jalat vadissa istuessa. Mummu oli ihonsa hyväksi kuumilla vesillä lotratessaan karaissut, joten hänen hemmottelujalkakylpynsä vesi oli suoraan muuripadasta otettua. Aluksi vatiin ei voinut varvastaan laittaa, mutta pikkuhiljaa nipistelevät jalat upotettiin vatiin ja nostettiin ryppyisinä ja raikuvan punaisina ylös.
Välillä tuntuu, niin kuin mummu olisi edelleen tilalla läsnä. Huomaan miettiväni, että nyt se mummu siellä tyypilliseen tapaansa naurahtaa ”aijae!” ja pyörittää karhealla kädellään ympyrää toiseen polveensa aikaansaaden karvoja nostattavan kahinan kangasta vasten. No, pidänpä omalta osaltani huolta, että hänellä on jatkossakin seurattavaa. Olettekin ehkä huomanneet paljon käyttämäni punaiset kumisaappaat, niilläkin on syynsä ja historiansa. Osa mummua kulkee nyt mukanani Luonnon Sylin retkillä, mummun vanhat punaiset kumisaappaat!
Nostalgisin terveisin, Virpi
