Hiljaiseloa blogin osalta on kestänyt jo aivan liian kauan. Paljon on tapahtunut sitten elokuun, jolloin viimeksi kirjoitin. Suurimpana muutoksena talon ikivanhan isännän poismeno tammikuun lopussa. Hän oli vanhankansan ihminen, ei valitellut vaivojaan tai ollut innokas lähtemään lääkäriin, vaikka syytä olisi saattanut olla. Hän sai nukkua ikiuneen kotonaan, yllättäen. Päällimmäisenä tunteena, surun lisäksi, minulla on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että sain elää rintarinnan elämää monen sukupolven voimin rakkaalla kotitilalla. Kiitollisuus, koska lapseni saivat kokea nykypäivänä harvinaista monen sukupolven yhteiseloa. Toivon, että heille jää muistojen lisäksi tietynlainen kunnioitus sekä ymmärrys toista ihmistä ja erilaisuutta kohtaan. Uskon, että rikastutimme osaltamme myös Heikki-papan elämää. Ei hän ilman meidän yhteiseloamme olisi opetellut pelaamaan pleikkarilla, seurannut päivittäin vauvan kasvua taaperoksi tai syönyt läheskään niin paljon ”nykyajan hömpötyksiä” eli pastaa, riisiä ja tortilloja. Pappa oli utelias ja tiedonhaluinen loppuun asti, välillä liiankin kanssa. Muisti pelasi ja hän tiesi kertoa puolen suvun kuulumiset, kun itse häävin muistin kysyä kuulumisia itseltäni aamuisin peilin edessä. Olen onnellinen, että pappa sai asua loppuun asti omassa asunnossa ja lähti kaikille yllättäen. Hänen ei tarvinnut tuijottaa tyhjiä seiniä hoitolaitoksessa tai virua letkuissa sairaalassa viimeisiä vuosiaan.
Niin kuin jokainen voi kuvitella, ei elämä monen sukupolven voimin ole aina helppoa. On monia asioita, joita tulee ottaa huomioon aina arjen pyörittämisestä sisustukseen. Muutaman kerran pysähdyin miettimään, kuinka paljon papan kuinka paljon papan olemassaolo todella vaikutti arkisiin asioihin ja valintoihin. Hän ei syönyt eineksiä, vaan ruoka oli perinteistä kotiruokaa, mieluiten perunaa sisältävää. Ruoanlaitossa oli hankala ”oikaista” tai lähteä vaikka perheen kanssa extempore pizzalle, koska pappa ei lähtenyt kotoa mihinkään. Ruokakaupassa mietin, ”pystyykö papan hammas” joihinkin ruokiin, esimerkiksi laadukkaat lihapihvit jäivät usein hyllyyn ellei papalle ollut kotona muuta evästä. Seniorin läsnäolo vaikuttaa luonnollisesti myös sisustukseen. Sen lisäksi, että mietin lapsiperheeseen sopivia sisustusvaihtoehtoja, mietin myös, onko matto liian paksu reino-tossun alle tai jääkö kylpyhuoneen lattialle liikaa liukasta laattapintaa, onko pyyhekoukut riittävän matalalla kipeille olkapäille? Sisustaminen ei ole ollut niinkään esteettistä, vaan käytännöllistä. Monella ikäiselläni asia ei ole näin. Olen seurannut sisustusblogeja ja trendejä hiljaa huokaillen, mutta samalla ymmärtäen, ettei elämä koostu vaan kauniista kuvista. Olen joutunut karsimaan pinnallisia mielihalujani, mutta saanut tilalle paljon enemmän. Uskon, että vaikka tilanne on nyt muuttunut, en silti muutu tottumuksiltani radikaalisti jatkossakaan.
Olin osannut henkisesti valmistautua papan kuolemaan. Hän oli kuollessaan 90-vuotias, pitkän elämän elänyt maatalonisäntä. Meillä on tapana saunoa tiettyinä päivinä viikossa ja suunnilleen samaan aikaan. Tämäkin tapa tuli tilalle muutettuamme, papan tapojen myötä, koko perheelle. Minulla oli tapana käydä välillä kylppärin oven takana kuuntelemassa papan saunomista, hengitys kuuluu tai saunakiulu kolahtaa. Vanha mies, jolle lääkäri ei ollut enää vuosiin suositellut saunomista. Silti pappa ei jättänyt kertaakaan saunomista välistä. Se oli hänelle yksi elämän kohokohdista, saunoa pitkään lempeissä löylyissä. Tuona iltana en kuitenkaan käynyt oven takana niin tiheään ja jostain syystä, kylppärin ohi kävellessä minulle tuli tunne, ettei ole enää kiire mihinkään. Menin rauhassa hiljaiseen kylppäriin, liian hiljaiseen. Tartuin saunan ovenkahvaan ja minulla oli aavistus jo ennen oven avaamista, mitä tulen pian näkemään. Papan sydän ei enää kestänyt löylyjä, mitään ei ollut tehtävissä. Vaikka kuolleen ihmisen näkeminen on aina järkyttävää, koen kuitenkin, että hänen löytämisensä oli minulle kunnia-asia. Olin pitänyt hänestä huolta parhaani mukaan viimeiseen asti ja nyt hän pääsi pois lempipaikassaan.
Vanhan ihmisen kuolema on helpompaa ymmärtää, kuin nuoren ”kesken elämää” lähteneen. Suvun ja sukupolvien ketjun ymmärtäminen on tuonut elämääni syvyyttä. Hautajaisissa katselin sukuni tuttuja ja vähemmän tuttuja kasvoja. Etsin kasvoista ja ilmeistä tuttuja piirteitä, suvulleni ominaisia. Omat lapset vierelläni katselin papan sisarusten uurteisia kasvoja, hopeisia hiuksia ja useiden poskilla olevia hymykuoppia. Kuinka tärkeä suku onkaan, myönnämme sitä tai emme. Yksi asia jäi hautajaisissa sanomatta, mutta kirjoitan ajatuksen nyt tänne bittiavaruuteen, ehkäpä jotkut myötätuulet vievät viestini eteenpäin. Varsinkin Aune-mummoni eläessä tilallamme kävi paljon vieraita, niin lähisukua kuin muuten vain tuttuja. Toivon, että tämä perinne ei katkea nyt yhden sukupolven kadotessa. Toivoisin, että tilamme olisi edelleen eri sukupolvien kohtaamispaikka. Nautin suunnattomasti ihmisistä ja elämästä ympärilläni. Luonnon Syli on kuin laajennettu kohtaamispaikka eri sukupolville ja perinteiden jatkumiselle erilaisten tapahtumien myötä. Tervetuloa kylään!
Terveisin, Luonnon Sylin emäntä Virpi
